Pyydän että mitä ikinä saat tästä tekstistä irti, mitä juttuja saat tietää tai mikä sua alkaa esim itkettää, et puhu niistä asioista mulle. Blogi on mulle kuin päiväkirja, mua alkaa vituttaa jos joku laittaa viestin et "voi pientä, miks et oo kertonu, luin just blogis" ymsyms. Eli olkoon kuinka syvällistä tahansa, älä siis ikinä puhu mulle näistä asioista mitkä lasketaan kaivautuvat pinnan alle. En haluu kuulla. Jos lukisin sun päiväkirjaa, en kertois sitä sulle, vai mitä?

Mä puhun omista jutuista paljon. Avaudun tosi helposti ja kerron vaikka mitä. Kuitenkin mul on juttuja joita mä en kerro kellekkään, enkä mä ikinäikinäikinä kertois niitä kellekkään. Kuitenki ne tulehtuu ku haava jota ei hoideta, joten mä avaudun nyt edes vähän.

Itseasias mä kirjotan nyt itsetunnosta ja minäkuvasta, koska tähän mun salaisuudet suuresti liittyy. Ja en puhu nyt pelkästään ittestäni, vaan myös ihmisistä mun ympärillä. Mul tuntuu olevan kauheen ongelmaisii kavereita. Tai ketä ei olis kauheen vaikee ja "kaikki on aina huonosti" tän ikäsenä. Kertokaa mulle yks ihmine ketä ei olis ahdistunu nykyään. Voin täs laskee ainaki kolme ketä on liian laihoja, ja yhdellä niistä on anoreksia. Toisel on pian ainaki joku masennus ja syömishäiriö jos tää jatkuu, ja yhdest en täl hetkel oo huolissani sen syömisen takia. Yks on ulkoo päi tosi itsevarma ja kaunis, mut kuitenki verhon takana(joka paljastuu tosi pieninä määrinä tosi harvoille) se on aika epävarma itsestään, ja kun jotain hyvää tapahtuu se miettii et tapahtuuko tää oikeesti mulle? Yks pelkää et jää yksin ja käy vähän väliä läpi ulkonäkökriisejä. Ja täs on vasta osa.

Anorektikkokaveri on päässyt jo toista kertaa sairaalasta ns lopullisesti pois. Toivottavasti tää kerta on sitten se lopullinen, ihan oikeesti. Se ei oikeestaan huoleta mua ihanihan kamalasti, kun tiiän et sen tilaa vahditaan. Joku laittaa sen syömään, ja se haluu ite parantua.

Tää yks kumminki huolettaa mua ihan sairaasti. Se on täys perfektionisti tietyis asiois. Yks on koulu, suurin osa aineista, ja toinen ulkonäkö. Meikkaatko sä mökillä? Et. Tää tyttö on ihan mahtava, mut ei usko itseensä lainkaan. Se piilottelee syrjässä, ja jos sitä pelottaa, ja se ei halua tehdä jotain, se ei todellakaan tee sitä. Tänään musiikissa opettaja halus välillä vaihtaa laulajia mikeissä(jossa siis itse olin), ja tasan kaks muista suostui menemään. Tää kyseinen tyttö ei millään, vaikka kyllä se on ennenkin laulanut, ja sen lauluääni on kaunis. Nyt sitten menin taas itsekin mikkeihin. Jossain välissä kyllästyin ja jalkoihin sattui koska siinä tietty piti seistä ja mun päkiät huusi halleluujaa kun mulla oli korkkarit. Huikkasin tän likan mun luo(kauheeta suostuttelua) ja se luuli et halusin sen laulaa siihen mun kanssa. Se ilmotti et pysyy siin vieres, ja mä totesin et "ei ku mä en jaks seist enää, jatka sä tästä." Se jäi, mut vaikutti vihaselta loppuajan, ja mikki oli varmaan pois päältä.
  Tää tyttö syö huonosti eikä ikinä avaudu. Se saattaa kertoa mitä koira teki eilen ja mitä pikkuveli sanoi yms, mut oman pinnan alle se ei ikinä päästä. Se häpee itteään ja vähättelee ja piilottelee. Mä oon oikeesti huolissani.

Ulkonäköihanteet on perseestä. Pitäis olla laiha, isot tissit, kiintee perse ja kaunis naama. Hiukset pitkät ja tuuheet ja kiiltävät ja kynnet hoidetut. Mulla on ihan sopivat rinnat, ei pienet, ei liian isot, eli saan ol tyytyväine. Naama on ihan nätti tiettyinä päivinä. Hiukset on pitkät ja tuuheet ja helposti rasvottuvat, mut näitä kehutaan tosi paljon, eli taas homma pelittää. Kynnet ihan normaalit, saisivat olla pidemmät, mut pianon takia se on vaan harvinaista herkkua kesä- ja joululomina.

Mut mä en oo laiha, ja tähän yhdistämme että mulla ei ole hyvä perse. Mä en vaadi itseltäni liikoja, en haluu olla tikku jol on tissit. Haluun olla "kiinteä". Tiiättehän, ei mikään supermalli, mut sellanen terveelliseltä näkökulmalta normaali. Mä haluun et mun solisluut näkyy. Mul on juttu solisluiden kanssa, mun mielestä ne tekee naisesta jotenkin siron ja sellaisen, kauniin.

Mä tekisin 50 vatsalihasta joka päivä jos en olisi tällänen löllö. Kävisin lenkillä iltaisin jos mulla ei olisi tekosyitä olla käymättä. Polkisin kuntopyörää puol tuntia joka toinen päivä jos jaksaisin raahata pyörän tv:n äären. Nostelisin käsipainoja jos maksaisin maksaa vaivan etsiä ne. Venyttelisin joka ilta jos jaksaisin.

Jos jos jos.

Kun saan terkkarilapun, stressaan kuin hullu. Teen päässäni liikuntasuunnitelman jolla saisin painon putoamaan niin että sillä ei olisi mitään sanottavaa. Kun tanssinäytökset lähestyy, poljen kotiin ja vannon et lähden lenkille ja teen 100 vatsalihasta. Kuitenkaan en koskaan toteuta näitä suunnitelmia.

Mun kunto ei oo huono, mut en oo mikää huippu-urheilija. Mä oon suht normaalikuntoinen. Mä en myöskään oo ylipainoinen, korkeintaan melkein, mistä terkkari siis sanookin. Kuitenkin en voi käyttää kovinkaan tiukkoja vaatteita, sillä omasta kulmasta katsottuna näytän makkaratehtaalta. Yritän kauheesti näyttää kivalta ja olla hauska ja ihana ja upee, mut välillä tuntuu ettei mikään riitä. Mä haluun et mun solisluut näkyy ja et ku istun mun vatsa ei näytä siltä et oisin läskisti raskaana.

Mut silti huolimat mitä ite ittestäni ajattelen, haluisin kertoo kaikille et miten kauniita ne on. Mulla ei oo yhtä ainutta rumaa kaveria, enkä sano tätä nyt vaan tällasena "on pakko" juttuna, vaan ihan oikeesti. Kaikki mun kaverit on kauniita ja just sopivia tollasena eikä ne kaipaa itseensä mitään lisää tai mitään pois.

Bruno Mars-Just the way you are

Toi on niin totta, mäkin koitan ite uskoo sen.

~Eeva

P.S.
Ihan oikeesti, uskokaa toi mitä aluks sanoin, en haluu kuulla täst yhtään mitään. Ei yhtään halausta, ei yhtään vihjausta. Ei MITÄÄN ni oon tyytyväine.