Hellurei evrivan.

Tänään oli ihan mukava päivä, olin koulun jälkeen Annen kanssa, ja sitten jazziin. Eka tunti uudessa ryhmässä, ja kivaa oli. Martta oli siellä kattomassa, ja en osannu yhtään odottaa et näkisin sen ja kun se tuli Sallan perässä pukuhuoneeseen olin ihan että "JEEEEEEEE!!" Ja juoksin halaamaan sitä(:

Koulussa on alkanut ihan mukavasti, oon tehny läksyt ja pienet pistarit on menny ihan hyvin. Lähinnä vaa vituttaa ihmiset. Tai no, yhdet tietyt.

Se, kenen mielestä ystävyyteen kuuluu toisten huomioon ottaminen, nostaa käden ylös nyt.
Mä maksan vaivan kertoa jollekkin jotain, mikä saattaa vaikuttaa toisen suunnitelmiin, ja tää toinen ilmottaa, että joo, hänellä on sama homma kun mulla, mutta siitä näkee, ettei se olisi ikinä sitä mulle kertonut. Tuntuu kuin kilpailtais vaan jatkuvasti, kummalla on enemmän kavereita, kumpi on fiksumpi, kummalla on parempi todistus? Ja tietty kumpikin pitää itseään onnistuneenpana elämässään. En mä tästä ihmisestä haluisi luopua, mutta vituttaa, jos toisen kasvoille nousee itsetyytyväinen ilme kun sanon mun todistuksen keskiarvon.
Mä en jaksa kuunnella, miten sä et voi uskoa että sun enkku on kymppi, vaikka et oo tehny mitään. Mä raadan niskalimassa ja kyyneleet silmissä et saisin kympin, jota ei näy eikä kuulu. Mua ei myöskään kiinnosta, jos sulla oli vaikka viidensadan keskiarvo, varsinkaan jos sen kuulee vartin sisällä kymmenen kertaa. "Oikeesti, miten on mahdollista?" Oikeesti, miten on mahdollista, että mun ainoa ajatus on miltä sä näyttäisit jos tunkisin sun otsaan lyijykynän.

Mulla olisi vaikka kenestä vaikka mitä sanottavaa, mutta sitten tulisi niin rumaa tekstiä, että jätän väliin. Sanotaan myös, että olen hiton innoissani ja vitun peloissani samaan aikaan. Innostunut monista asioista, esim. ihastuminen, yks leiri ens kuussa Elinan kanssa, huominen, ihastuminen... Ja mä vaan pelkään että mun elämään tulee toinen Martta, enkä halua sitä, en en en EN!

Tosiaan, meen huomenna Elinalle yöksi viettämään venetsialaisia. Aika jännä et kesä loppuu.

~Eeva